Hejsan alla!

Tänään ajattelin avautua muutamasta sellaisista asioista, jotka mua ärsyttää suunnattomasti. Nämä ”muutama asiaa” liittyy kahteen ihmisryhmään.


Opiskelen siis vanhustyötä Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Tämän koulutuksen myötä olen tajunnut, kuinka ”lasten kengissä” osa suomalaisesta vanhuspalvelusta vielä on. Ja nyt te ihmettelette miksi vauhkoan vanhuksista. Puhun vanhuksista, sillä jokainen meistä vanhenee ja se on fakta, jota ei voi muuttaa.

Koska suuret ikäluokat (vuosina 1946-1950 syntyneet) alkavat olla eläkeiässä, on meillä paljon korjattavaa ennen kuin nämä ihmiset tarvitsevat laitos- tai kotihoidon palveluita. Olen ollut töissä vanhainkodissa sekä kotihoidossa ja tiedän kuinka vaikeaa hoitohenkilökunnan työ on. Vaikka vanhusten kanssa onkin välillä tosi raskasta työskennellä, suurimman työn takana on kuitenkin vanhusten omaiset. Vaikka vanhus olisikin tyytyväinen saamaansa palveluun, saattaa omaisiset olla toista mieltä. Hoitotyö on haastavaa ja jokaisen asiakkaan kohtaaminen omana erilaisena yksilönä (kyllä, kaikki olemme erilaisia yksilöitä, uskokaa pois) on erittäin aikaa vievää. 
Kotihoidon puolella on myös kehitettävää.Kehitettävää löytyy erityisesti vanhusten luona vietetyssä ajassa. Käynnit ovat yleensä hyvin nopeatempoisia ja niiden aikana tehdään vain sovitut asiat. Olisi kuitenkin vanhuksen psyykkeenkin kannalta tärkeää, että kotipalvelun tms. työntekijä ehtisi jäädä hetkeksi keskustelemaan vanhuksen kanssa. Kotipalvelu saattaa olla ainoa taho, joka käy vanhuksen luona koko viikon aikana, joten näissä tapauksissa omaisien pitäisi olla hiljaa ja tyytyväisiä, että joku hoitaa heidän ”velvollisuutensa”.
 
Minä en koe työtäni vanhusten parissa velvollisuutena, sillä pidän työstäni ja pyrin siksi keskustelemaan vanhuksen kanssa työtäni tehdessä. Jos vanhus on sen kuntoinen, että pystyy myös tekemään jotain pieniä askareita, otan hänet mukaa askareisiin. Tällä tavalla vanhus kokee olevansa edelleen tärkeä ja arvostettu ihminen, aivan niin kuin kaikkien muidenkin kuuluisia tuntea. Pidän työstäni erittäin paljon ja koen sen arvokkaaksi.


Toinen asia joka saa minut ”näkemään punaista” on liikuntarajoitteisten ja vammaisten syrjintä. En pysty käsittämään mitä pahaa nämä ihmisryhmät ovat tehneet kenellekään. Olin itse pyörätuolissa pitkät kauppa-, yms. reissut kolarin jälkeen, sillä en pystynyt koko aikaa kulkemaan kepeillä. Ihmiset katsoivat minua säälien ja kuiskailivat toisilleen.
Itse en koe kehitysvammaisuutta tms. mitenkään oudoksi. Ihminen itse ei voi vaikuttaa geeniperimäänsä, joten hän joutuu tyytymään osaansa. Mielestäni esimerkiksi down-syndroomaa sairastavat ihmiset ovat valloittavia. He osaavat iloita arjen pienistä asioista ja monesti olen huomannut kuinka pinnalliselta itse vaikutan heidän vierellään. Porissa asuessani asuin lähellä vammaisten hoitokotia ja he olivat täysin normaali asia elinympäristössäni. Edelleen pyrin hymyilemään ja tervehtimään näitä ihmisiä, jos he kävelävät minua vastaan lenkkini aikana.

Liikuntarajoitteiset ihmiset ovat mielestäni erittäin sisukkaita. Moni heistä pyrkii elämään normaalia elämää ja tekemään mahdollisimman paljon asioita. Tietysti tässäkin ihmisryhmässä on niitäkin ihmisiä jotka ei tee mitään, mitä joku toinen hänen puolestaan voisi tehdä.


Mielestäni valtion tulisi kiinnittää enemmän huomiota vanhuksii ja vammaisiin. Heidän asemansa parantaminen olisi tärkeää. Esimerkiksi liikuntapalvelujen lisääminen molemmille edellemainituille ryhmille olisi tärkeää, sillä se auttaisi jaksamaan fyysisesti paremmin. En todellakaan sano, että mielipiteeni olisi ainoa oikea, mutta koen nämä asiat itselleni tärkeiksi. Olen puhunut.


Kyssar och kramar
Marika♥